22.3.2004

Salon käräjäoikeuden tuomio 12.4.2001

Virallisen syyttäjän vaadittua A:lle rangaistusta ammattimaisesta kätkemisrikoksesta, koska A oli 1.3. - 30.7.1999 ottanut huostaansa ja myynyt edelleen kolmelta tunnetulta ja monelta tuntemattomaksi jääneeltä asianomistajalta varkausrikoksilla pois joutunutta irtainta omaisuutta, noin 900 tavaraa, vaikka hän oli tiennyt, että tavarat oli tällä tavalla saatu, käräjäoikeus lausui esirikoksesta oikeuskirjallisuudessa todetun, että kätkemisrikosta edeltää aina jokin muu rikos, jota kutsutaan esirikokseksi. Kätkemisrikoksen esirikokset on rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentissa lueteltu tyhjentävästi. Mainitussa pykälässä on esirikoksiksi lueteltu varkaus, kavallus, ryöstö, kiristys, petos, kiskonta ja maksuvälinepetos sekä velallisen petos, törkeä velallisen petos ja tahallinen velallisen vilpillisyys. Esirikoksen tulee olla siinä määrin selvitetty, että sen tiedetään soveltuvan kätkemisrikoksen esirikokseksi. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että tiedettäisiin, kuka esirikoksen on tehnyt, jos teon ajasta, paikasta ja olosuhteista on muutoin riittävästi selvitystä. Alkuperältään selvittämättömän omaisuuden hallussapitäjää ei voida tuomita kätkemisrikoksesta, ellei pystytä näyttämään, että omaisuus on viety toiselta jollakin rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla rikoksella. Kätkemisrikos edellyttää tekijässään tahallisuutta. Mainitun pykälän ensimmäisessä momentissa tarkoitetussa tapauksessa tahallisuuteen sisältyy tietoisuus siitä, että omaisuus on saatu omistajaltaan jollakin säännöksessä mainitulla esirikoksella. Tässä suhteessa ei kuitenkaan voida edellyttää kovin pitkälle menevää tarkkuutta. Riittää, että tekijä omaisuuteen ryhtyessään on mieltänyt sen esimerkiksi hankituksi jollakin anastusrikoksella, vaikka hänellä ei olekaan selvyyttä siitä, onko esirikos varkaus vai ryöstö.

Syytteen kiistänyt A oli perustanut kiistämisen siihen, ettei syyttäjä ollut näyttänyt, että syytteessä tarkoitetut esineet olisi saatu rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla esirikoksella.

A oli käräjäoikeudessa ilmoittanut, ettei hän halunnut kertoa kysymyksessä olevien esineiden saannosta. Saantoihin ei ollut liittynyt rikosta. Uudelleen kysyttäessä A oli kertonut, että hän oli ostanut kysymyksessä olevat esineet halvemmalla hinnalla kuin ne oli myyty eteenpäin. A ei ollut esittänyt tositteita tai asiakirjoja kertomistaan kaupoista. Osan tavaroista A oli saanut velan maksuksi toisilta henkilöiltä. Tällöin A ei ollut kysynyt tavaran alkuperää. A oli myynyt esineet halvalla, jotta ne menisivät kaupaksi. Myynti oli tapahtunut kirpputorin kautta sekä ilmoittelemalla Keltainen Pörssi ja Palsta -lehdissä. A oli saanut vuonna 1999 tuloja keskimäärin 2 400 markkaa kuukaudessa sekä pääomatuloja.

Selostettuaan asiassa esitettyä näyttöä käräjäoikeus totesi, että kysymyksessä oli hyvin suuri määrä riidattomasti uusia ja käyttämättömiä esineitä, osa alkuperäispakkauksissa. A ei ollut yhdenkään esineen osalta halunnut esittää selvitystä saannostaan. Esineiden myyntihinta oli ollut murto-osa niiden käyvästä arvosta. A oli kertonut ostaneensa esineet vielä halvemmalla. A:n hallusta takavarikoiduissa sanelukonekaseteissa oli ollut jäljellä Y Oy:n hintalaput. Oli hyvin epätavallista, että syytteessä tarkoitettu määrä yleisesti myynnissä olevia ja kysyttyjä tavaroita olisi ollut saatavissa laillisesti A:n kertomalla erityisen halvalla hinnalla ja sanotunlaista tavaraa olisi ollut yhdellä henkilöllä puheena olevia suuria määriä.

Jutun asianomistajat X Oy, Y Oy ja Z Oy olivat ilmoittaneet, että niiden liikkeistä oli anastettu A:n hallussa olleiden esineiden kaltaisia tuotteita. Sanelukasettien osalta oli riidatonta, että ne oli anastettu Y Oy:stä.

Kun näyttöä arvioitiin kokonaisuudessaan, vaikutti hyvin ilmeiseltä, että A:n myymät ja hänen hallussaan olleet esineet olivat joutuneet pois alkuperäisiltä omistajiltaan rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla rikoksella tai rikoksilla. Syyttäjä oli siten täyttänyt näyttövelvollisuutensa esirikoksen suhteen. Vielä käräjäoikeus totesi, että A:lla olisi ollut mahdollisuus esittää ainakin jotain selvitystä saantojensa laillisuudesta, mutta hän ei ollut sitä tehnyt.

Edellä selostetuilla ja rikoksen ammattimaisuuden osalta tuomiossa lausumillaan perusteilla käräjäoikeus tuomitsi A:n ammattimaisesta kätkemisrikoksesta (tekoaika 1.3. - 30.7.1999) sekä eräästä muusta rikoksesta yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Timo Peltonen sekä lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 15.2.2002

A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä.

Hovioikeus lausui, että rikoslain 32 luvun 1 §:n mukaan se, joka kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää toiselta varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta-, tai maksuvälinepetosrikoksella taikka velallisen petoksella, törkeällä velallisen petoksella tai tahallisella velallisen vilpillisyydellä saatua omaisuutta taikka muulla tavoin ryhtyy sellaiseen omaisuuteen, vaikka tietää, että omaisuus on tällä tavalla saatu, on tuomittava kätkemisrikoksesta. Säännöksen mukaan kätkemisrikosta edeltää siten aina jokin muu rikos, jota kutsutaan esirikokseksi.

Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp) todetaan, että ongelmallista on se, miten tarkoin esirikoksen tulee olla selvitetty, jotta kätkemisrikoksesta voitaisiin rangaista. Esityksen mukaan vähimmäisvaatimukseksi voitaneen asettaa se, että omaisuuden omistaja tiedetään sekä että esirikoksen tekoaika ja -paikka on esirikoksen yksilöimiseksi riittävästi selvitetty. Välttämättömänä ei sen sijaan voitane pitää, että omistaja voi tarkasti ilmoittaa rikoksen tekoajan tai -paikan. Ei myöskään voitane asettaa niin pitkälle menevää vaatimusta, että kaikissa tapauksissa myös esirikoksen tekijä olisi tiedossa. Usein näet esine voidaan osoittaa varastetuksi, mutta varkaan henkilöllisyyttä ei kyetä selvittämään. Näin ollen esityksen mukaan olisi yleisen oikeuskäsityksen vastaista, jos tällaiseen esineeseen ryhtynyt henkilö jäisi rankaisematta, vaikka kätkemisrikoksen tunnusmerkistö muutoin täyttyisi.

Rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentissa ei sen sanamuodon perusteella ole asetettu kätkemisrikoksesta rankaisemisen edellytykseksi, että esiteon tekijä, tekoaika tai -paikka, kätkemisrikoksen kohteeksi väitetyn omaisuuden omistaja taikka muu yksityiskohta tulisi olla selvitetty. Sanotun edellytyksen sisältymistä säännökseen ei tukenut myöskään se edellä mainitussa hallituksen esityksessä todettu, että kätkemistä koskevien rikossäännösten tarkoitus on ehkäistä omaisuusrikollisuutta vaikeuttamalla rikoksella saadun omaisuuden hyödyntämistä. Perustetta sille sanotussa esityksessä esitetylle, edellä selostetulle erottelulle, että kätkemisrikoksesta rankaisemisen vähimmäisvaatimukseksi voitaneen asettaa tieto omaisuuden omistajasta, kun taas esirikoksen tekijän tiedossa oleminen ei ollut välttämätöntä, ei ollut. Kerrotuilla perusteilla hovioikeus päätyi siihen, että alkuperältään selvittämättömän omaisuuden hallussapitäjä voitiin tuomita kätkemisrikoksesta, jos pystytään näyttämään, että omaisuus on viety toiselta jollakin rikoslain edellä mainitussa säännöksessä tarkoitetulla rikoksella.

Kysymyksessä oli ollut suuri määrä uusia ja käyttämättömiä esineitä, osa alkuperäispakkauksissa. Esineiden myyntihinta oli ollut ainakin pääsääntöisesti korkeintaan noin puolet niiden käyvästä hinnasta. A oli kertonut ostaneensa esineet vielä halvemmalla. Oli hyvin epätodennäköistä, että suuri määrä kysymyksessä olevia yleisesti myynnissä olevia ja kysyttyjä tavaroita olisi saatavissa laillisesti A:n ilmoittamaan hintaan. Esineissä ei ollut käräjäoikeuden tuomiossa mainittua poikkeusta lukuunottamatta ollut hintalappuja. Esineet olivat olleet kooltaan ja laadultaan sopivia myymälä- tai muiden sellaisten anastusten kohteiksi. Selostetut seikat huomioon ottaen asiassa oli selvitetty, että esineet oli saatu toisilta rikoslain 32 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla esirikoksella.

Kerrotuilla perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Allan Salonen, Elise Suvanto ja Pentti Mäkinen.

Perustelut

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta kätkemisrikoksesta, koska A oli 1.3. - 30.7.1999 Salossa ottanut huostaansa ja myynyt edelleen kolmelta tunnetulta asianomistajalta - X Oy:ltä, Y Oy:ltä ja Z Oy:ltä - ja monilta tuntemattomiksi jääneiltä asianomistajilta varkausrikoksilla pois joutunutta irtainta omaisuutta, vaikka hän oli tiennyt, että tavarat oli tällä tavalla saatu. Syyttäjä on mainitsemillaan perusteilla katsonut kätkemisrikoksen ammattimaiseksi.

2. Asiassa on ensisijaisesti kysymys siitä, onko teon rangaistavuuden edellytyksenä olevat esirikokset, syytteen mukaan varkausrikokset, selvitetty laissa tarkoitetulla tavalla.

3. Rikoslain 32 luvun 1 §:n (317/1994) mukaan kätkemisrikoksesta tuomitaan se, joka kätkee, hankkii, ottaa huostaansa tai välittää toiselta varkaus-, kavallus-, ryöstö-, kiristys-, petos-, kiskonta- tai maksuvälinepetosrikoksella taikka velallisen petoksella, törkeällä velallisen petoksella tai tahallisella velallisen vilpillisyydellä saatua omaisuutta taikka muulla tavoin ryhtyy sellaiseen omaisuuteen, vaikka tietää, että omaisuus on tällä tavalla saatu. Lainkohtaan on 1.4.2003 voimaan tulleella lailla (61/2003) tehty muutoksia, jotka eivät kuitenkaan ole vaikuttaneet rikoksen tunnusmerkistöön tai rangaistusasteikkoon käsillä olevaan asiaan nähden. Tekoon on siis sovellettava lainkohtaa sellaisena kuin se oli voimassa tekoaikana. Rikoslain 32 luvun 3 §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava ammattimaisesta kätkemisrikoksesta, jos ryhtyminen rikoksella saatuun omaisuuteen on laajamittaista ja ammattimaista.

4. Kätkemisrikoksen kohteena on siis rikoslain 32 luvun 1 §:n mukaan toiselta jollakin lainkohdassa mainitulla rikoksella, kuten varkausrikoksella, saatu omaisuus. Lainkohta sai sanotulta osalta muotonsa jo 1.1.1991 voimaan tulleella lailla (769/1990). Mainitun lain esitöistä (HE 66/1988 vp s. 102) ilmenee kätkemistä koskevien rikossäännösten tarkoituksena olevan toisaalta ehkäistä omaisuusrikollisuutta vaikeuttamalla rikoksella saadun omaisuuden hyödyntämistä ja toisaalta parantaa oikean omistajan mahdollisuuksia saada takaisin häneltä rikoksella viety omaisuus. Kätkemisrikoksen liitännäisyydestä esirikokseen on esitöissä todettu seuraavaa (HE s. 106): "Ongelmallista on se, miten tarkoin esirikoksen tulee olla selvitetty, jotta kätkemisrikoksesta voitaisiin rangaista. Vähimmäisvaatimukseksi voitaneen asettaa se, että omaisuuden omistaja tiedetään sekä että esirikoksen tekoaika ja -paikka on esirikoksen yksilöimiseksi riittävästi selvitetty. Sen sijaan ei voitane pitää välttämättömänä, että omistaja voi tarkasti ilmoittaa rikoksen tekoajan tai -paikan. Ei myöskään voitane asettaa niin pitkälle menevää vaatimusta, että kaikissa tapauksissa myös esirikoksen tekijä olisi tiedossa. Usein näet esine voidaan osoittaa varastetuksi, mutta varkaan henkilöllisyyttä ei kyetä selvittämään. Olisi yleisen oikeuskäsityksen vastaista, jos tällaiseen esineeseen ryhtynyt henkilö jäisi rankaisematta, vaikka kätkemisrikoksen tunnusmerkistö muuten täyttyisi."

5. Edellä olevan johdosta Korkein oikeus toteaa, että kätkemisrikokselta edellytetään lain mukaan yhteyttä esirikokseen. Esirikoksen selvittäminen edellyttää puolestaan lähtökohtaisesti tietoa siitä, kuka on rikoksen kohteena olevan esineen oikea omistaja tai ainakin haltija. Jollei omistajaa tiedetä, voi usein olla vaikea näyttää, ettei kätkemisrikoksen kohteeksi epäilty esine ole esimerkiksi laittomasti maahantuotu tai löytötavara.

6. Kätkemisrikossäännöksen sanamuodon mukaan ei kuitenkaan ehdottomasti vaadita, että omaisuuden oikea omistaja olisi tiedossa. Ottaen huomioon kätkemistä koskevien rikossäännösten tarkoitus ei teon rangaistavuuteenkaan voida katsoa vaikuttavan sen, kenen omaisuudesta on kysymys. Säännöksen sanamuoto ei myöskään edellytä, että anastuksen tekijä tai täsmällinen ajankohta olisi selvitetty.

7. Välttämätöntä ei näin ollen ole, että tiedetään, kuka esirikoksen on tehnyt tai kuka on teon kohteena olevan omaisuuden omistaja, ainakaan jos teon ajasta, paikasta ja olosuhteista muutoin on sellainen selvitys, että sen perusteella voidaan luotettavasti päätellä kysymyksessä olevan kätkemisrikoksen esirikokseksi soveltuvan teon.

8. Korkein oikeus on kahdessa 1990-luvulla antamassaan ratkaisussa arvioinut sitä, oliko käsillä olevissa asioissa esirikos selvitetty. Ratkaisu KKO 1992:42 on koskenut tilannetta, jossa syytetty oli vaihtanut itselleen tuntemattomaksi jääneiltä henkilöiltä käytetyt porakoneet, joista valmistusnumero oli poistettu. Koska ei ollut selvitetty, että omaisuus olisi joutunut pois omistajiltaan rikoksella, hylättiin syyte ryhtymisestä tavaraan, jonka saantoa oli ollut syytä varoa laittomaksi. Tapauksessa sovellettiin ennen 1.1.1991 voimassa olleita rikossäännöksiä, jotka kuitenkin olivat kysymyksessä olevilta osin asiallisesti samansisältöiset kuin nyt sovellettavat säännökset. Ratkaisu KKO 1993:112 on puolestaan koskenut tilannetta, jossa syytetyn hallusta oli löytynyt suuri määrä tupakkatuotteita. Tässäkin tapauksessa Korkein oikeus hylkäsi syytteen, koskei ollut selvitetty, että omaisuus olisi saatu toiselta jollakin rikoslain 32 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla rikoksella.

9. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa on kysymyksessä suuri määrä erilaisia vähittäismyyntiin tarkoitettuja tavaroita. Tapaus eroaa A:n toimintatavan ja sen kohteena olevan omaisuuden osalta edellä mainituissa ennakkopäätöksissä kysymyksessä olleista tilanteista. Ensiksi mainitussa tapauksessa oli kysymys vain muutamasta yksittäisestä eri tilaisuudessa haltuun saadusta esineestä. Jälkimmäisessä tapauksessa kohteena oli taas laadultaan sellainen tavara, joka jo yleisen kokemuksen perusteella oli voitu saada haltuun muutoinkin kuin kätkemisrikoksen esirikoksella. Näin ollen noissa ennakkotapauksissa ilmaistut periaatteet eivät sellaisenaan sovellu tähän tapaukseen.

10. Kun kysymyksessä on suuri määrä erilaisia vähittäismyyntiin tarkoitettuja tavaroita, joiden tunnistettavuuskin ulkoisten tuntomerkkien perusteella on hankalaa, on useimmiten vaikea osoittaa jokaisen yksittäisen esineen osalta, kenen omistuksessa tai hallinnassa se on alun perin ollut. Näin on asianlaita myös tässä tapauksessa. Kysymys on näin ollen siitä, onko asiassa esitetty niin vakuuttavaa näyttöä siitä, että syytteessä tarkoitettu A:n hallusta ja muualta takavarikoitu omaisuus on joutunut pois oikealta omistajaltaan tai haltijaltaan rikoslain 32 luvun 1 §:ssä mainitulla rikoksella, jotta A voidaan tuomita kätkemisrikoksesta myös siltä osin kuin esirikoksiin liittyviä yksityiskohtia ei ole voitu täysin selvittää.

11. Alemmissa oikeuksissa ammattimaisen kätkemisrikoksen lukeminen A:n syyksi on perustunut keskeisesti siihen tavarakokoelmaan, joka on takavarikoitu A:lta, MV:ltä ja HT:ltä. Kysymyksessä on ollut noin 900 erilaista esinettä, joista voidaan mainita esineiden määrän ja laadun osoitukseksi lähes 190 kirjaa, yhdeksän peliä, noin 360 maustepurkkia ja -pulloa, 100 saksea ja veistä, noin 60 keraamista taulua ja muuta koriste-esinettä, 13 kosmetiikkatuotetta, yhdeksän kattilaa ja videokamera.

12. A:n hallusta on saatu muun muassa suuri määrä uusia kirjoja, joista huomattava osa on ollut oppi- ja pääsykoekirjoja, sekä filmirullia, pieniä keraamisia tauluja ja muita koriste-esineitä sekä kosmetiikkatuotteita. Osa omaisuudesta on takavarikoitu MV:n asunnossa toimitetussa kotietsinnässä. Tällöin on takavarikoitu käräjäoikeuden tuomiossa mainitut veitset, sakset, juustohöylät, kauhat ja muut talousesineet sekä 294 maustepurkkia ja -pulloa. MV on kertonut saaneensa mainitun omaisuuden A:lta kauppahinnan maksuksi. Vielä on HT:n hallusta takavarikoitu käräjäoikeuden tuomiossa mainitut sakset ja veitset. HT on kertonut saaneensa esineet MV:ltä, joka puolestaan oli saanut ne A:lta. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin sekä MV että HT ovat aikaisemmin heitä koskevissa oikeudenkäynneissä käräjäoikeuden tuomiossa mainituin tavoin tunnustaneet tienneensä tavaroiden olleen anastettuja. Kuultaessa MV:tä ja HT:tä tässä asiassa todistelutarkoituksessa he ovat käräjäoikeudessa, MV ilmoittanut epäilleensä A:lta saamiensa tavaroiden olleen anastettuja ja HT pitäneensä tavaroita anastettuina.

13. Asiassa on selvitetty, että huomattava määrä samanlaisia esineitä kuin mitä on kerrotuin tavoin takavarikoitu oli ennen takavarikkoja hävinnyt X Oy:n, Y Oy:n ja Z Oy:n myymälöistä Salossa. Muutamissa takavarikoiduissa esineissä on ollut myymälöiden hintalaput. Eräät kirjat ovat taas olleet niin harvinaisia, että ne on voitu osoittaa anastetuiksi paikallisesta kirjakaupasta. Suurin osa esineistä on kuitenkin koostunut sellaisista lajiesineistä, joista tai joiden pakkauksista ei ole voitu tehdä varmaa johtopäätöstä siitä, millä tavoin ne ovat joutuneet A:n haltuun. Tunnusomaista esineille on kuitenkin ollut se, että ne ovat olleet liikkeissä tavanomaisesti myytävinä olevia pienikokoisia tuotteita, jotka ovat soveltuneet hyvin sekä myymäläanastusten että jälleenmyynnin kohteiksi. Tämä koskee myös edellä mainittua videokameraa.

14. A on syytteessä mainittuna aikana harrastanut laajamittaista ammattimaista myyntitoimintaa, joka on tapahtunut osittain kirpputorilla Salossa ja osittain postimyyntinä lehti-ilmoituksia apuna käyttäen. Myyntimäärät ovat olleet suuria. Osoituksena tästä ovat heinäkuussa 1999 kirpputorilta myydyistä esineistä A:lle tilitetyt 20 000 markkaa ja neljän kuukauden ajalta 1999 postimyynnistä saadut 8 582 markkaa. A:n myymistään tavaroista pyytämien hintojen on osoitettu olleen erittäin alhaisia verrattuna tavanomaisiin kaupan vähittäismyyntihintoihin. Halvoista hinnoistaan huolimatta A:lta tavatut tuotteet ovat olleet kaikki uusia ja hyväkuntoisia.

15. Valtaosa kirjoista ja taloustavaroista on ollut kotimaista alkuperää. Mikään asiassa ei muutoinkaan viittaa siihen, että kysymys olisi maahantuoduista tavaroista.

16. A:n harjoittaman myyntitoiminnan laajuus ja jatkuvuus on edellyttänyt tavaroiden jatkuvaa hankintaa. Tästä huolimatta ei jutun tutkinnan yhteydessä ole tavattu tavaroiden hankintaan liittyviä lähetyslistoja, laskuja tai muutakaan asiakirja-aineistoa, joka voisi selvittää tavaroiden alkuperää. Myöskään A:n pankkitilien tapahtumista ei ole löydetty suorituksia, jotka voitaisiin katsoa hänen suorittamikseen maksuiksi tavaroista. Tavarat ovat löydettäessä olleet joko vähittäismyyntipakkauksissa tai ilman pakkausta, mikä puolestaan viittaa siihen, ettei tavaroita ollut toimitettu A:lle tukkuportaasta. Tavaroiden kirjo edellyttäisi lisäksi useaa laillista hankintakanavaa.

17. A:lta takavarikoidut tavarat ovat muodostaneet selvästi hänen myyntivarastonsa. Asiassa ei ole väitettykään, että tavaroista yksikään olisi hankittu A:n omaa käyttöä varten. Myöskään ei ole väitetty, että tavaroiden hankintatavoissa olisi ollut eroavuuksia. Myyntivarastoon kuuluneiden esineiden yhteneväisyys sekä niiden myyntitapa ja -hinta sulkevat pois senkin mahdollisuuden, että kysymyksessä saattaisi osaksikaan olla A:n hallussa aikaisemmin olleiden tavaroiden sijaan tulleet laillisessa vaihdannassa olleet tavarat. Tähän nähden koko tavaravaraston hankintaa voidaan lähtökohtaisesti arvioida siten, että kaikkien esineiden hankintatapa on ollut sama. Asiassa ei ole syytä arvioida toisin niitä esineitä, jotka on tavattu MV:ltä ja HT:ltä.

18. Kiistäessään sen, että tavarat olisivat laittomasti hankittuja, A ei ole halunnut vastata kysymyksiin, miten hän oli saanut ne haltuunsa. A on kertonut ainoastaan, että hän oli ostanut kysymyksessä olevat esineet halvemmalla hinnalla kuin millä ne oli myyty eteenpäin. Osan tavaroista A oli saanut velan maksuksi, eikä A tällöin ollut kysynyt niiden alkuperää.

19. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 5 §:n mukaan jos asianosainen jättää oikeudenkäynnissä vastaamatta asian selvittämistä tarkoittavaan kysymykseen, voi oikeus harkita, huomioon ottaen kaikki asiassa ilmenneet seikat, mikä vaikutus asianosaisen menettelyllä todisteena on oleva. Rikosoikeudenkäynnissä noudatettaviin periaatteisiin kuuluu kuitenkin se, ettei rikoksesta syytetyllä ole velvollisuutta myötävaikuttaa asian selvittämiseen, jolloin hänellä on myös oikeus olla vastaamatta hänelle esitettyihin kysymyksiin. Näin ollen sitä, että vastaaja on kieltäytynyt antamasta hyväksyttävää selitystä tai selvitystä häntä vastaan puhuvasta seikasta, ei voida mainitun lainkohdan nojalla ottaa huomioon ratkaisevana aihetodisteena häntä vastaan. Tuomioistuimella on kuitenkin oikeus harkita näyttöä arvioidessaan, mikä merkitys syytetyn vaikenemiselle asiassa on annettava.

20. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu, että syytetyn kieltäytyminen vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin voidaan ottaa huomioon syytettä tukevana seikkana (asiat Murray 8.2.1996 ja Averill 6.6.2000). Ihmisoikeustuomioistuin on korostanut sitä, että erityinen varovaisuus oli tarpeen, ennen kuin syytetyn vaikenemiseen voidaan vedota häntä vastaan, koska oikeus vaitioloon, kuten oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen, kuuluvat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ydinsisältöön. Siten vaitiolo-oikeuden vastaista olisi, jos tuomio perustettaisiin yksinomaan tai pääasiassa syytetyn vaikenemiseen tai kieltäytymiseen vastaamasta kysymyksiin. Vaitiolo-oikeus ei kuitenkaan voi eikä saa estää sitä, että syytetyltä selvästi selitystä vaativissa tilanteissa hänen vaikenemisensa otetaan huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta.

21. Arvioidessaan esitettyä näyttöä kokonaisuudessaan Korkein oikeus katsoo sen osoittavan, että takavarikoitua omaisuutta ei ole ostettu normaalilla tavalla jälleenmyytäväksi. Esineet ovat sen laatuisia, ettei niille löydy sellaista laillista hankintatapaa, kuten tietyille maahantuoduille tuotteille, jonka perusteella esineiden jälleenmyyntihinta voisi alittaa huomattavasti samanaikaisesti yleisesti kaupan olevien vastaavanlaisten esineiden myyntihinnan. A ei myöskään ole voinut löytää, lainata tai saada lahjaksi esineitä. Esinekohtainen näyttö siitä, että esineet olisivat identtiset asiassa kuulluilta asianomistajilta anastettujen esineiden kanssa, on tosin puutteellinen, eikä kaikkien esineiden alkuperää ole voitu tässä oikeudenkäynnissä selvittää lopullisesti. Asiassa esitetyllä näytöllä on kuitenkin kokonaisuutena arvioiden selvästi suljettu pois se mahdollisuus, että takavarikoidut esineet olisi millään muulla tavalla kuin rikoslain 32 luvun 1 §:ssä tarkoitetun varkausrikoksen kautta joutunut pois oikeilta omistajiltaan päätyen A:n haltuun. A:n puolesta ei ole tuotu esiin mitään edellä selostettua näyttöä tai sen perusteella tehtyä päätelmää horjuttavaa seikkaa, vaikka hänellä siihen olisi ollut ilmeisen helposti mahdollisuus. Omaisuuden laadun ja määrän sekä varastointitavan ja myyntiin liittyvän menettelyn perusteella voidaankin riittävällä varmuudella päätellä, että A on tiennyt, millä tavalla omaisuus on joutunut pois oikeilta omistajilta. Varteenotettavaa epäilyä A:n syyllisyydestä ei siten jää.

22. A:n valitus perustuu kokonaan siihen, ettei esineiden osalta ole osoitettu yksilöityä esirikosta ja ettei häntä sen vuoksi voitaisi tuomita kätkemisrikoksesta. Koska mainittu peruste on osoitettu edellä virheelliseksi, ei asiassa ole aihetta syytteen hylkäämiseen valituksen johdosta.

23. Koska A:n toiminta on ollut edellä kerrotuin tavoin laajamittaista ja jatkuvaa, Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että toiminta on luettava hänen syykseen ammattimaisena kätkemisrikoksena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Leif Sevón, oikeusneuvokset Kari Raulos, Kati Hidén, Kari Kitunen ja Gustav Bygglin. Esittelijä Pekka Haapaniemi.